Blogi

Artikkeli

Said ei ole enää afganistanilainen


Avaan Facebookin ja puran inboxia, josta löytyy myös pari tuntia sitten tullut viesti, jossa nuori maahanmuuttaja pyytää tavata ja keskustella. Tutustun nuorukaisen taustatietoihin ja huomaan, että hän on ollut jo muutaman vuoden FB-kaverinani julkisessa profiilissani.

Kello on jo 22:30, mutta päätän vastata haasteeseen. Sovimme tapaamisen lähimmälle auki olevalle huoltoasemalle. Vielä tässä vaiheessa en osaa arvata, kuinka mielenkiintoinen illasta tulee.

Tunnin päästä hyppään bussista huoltoaseman lähelle ja kaverini soittaa. Kerron, että olen menossa keskiyöllä tapaamaan huoltoasemalle Facebookin kautta yhteyttä ottanutta maahanmuuttajaa, jota en tunne. Hän haluaa keskustella kanssani. Kaverini toteaa huolestuneena:

“Siis kuka tää tyyppi oikein on? Ootko ihan varma, että tää on hyvä idea? Onko varmasti turvallista.”

Rauhoittelen kaveriani ja lopettelen puhelun. Muutamaa metriä ennen huoltoasemaa takaani tuleva mies hidastaa vauhtiaan ja kysyy: “Sebastian?”

Hän tekee aloitteen ojentamalla ystävällisesti kätensä, mutta päädymme halaamaan. Mies on Afganistanista kotoisin oleva 21-vuotias Said Zafari.

Huoltoasemalle päästessämme Said haluaa ostaa molemmille Coca-Colat. Kiitän tarjouksesta, mutta totean, että voin maksaa omani. Sillä välin, kun käyn tsekkaamassa ruokalistat, Said jo ojentaa kassatyöntekijälle limsat ja työntää maksukortin sisään.

Vähän yli keskiyön istumme pöytään. Said katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa kertomaan omaa tarinaansa pehmeän miellyttävällä äänellään.

“En pystynyt käymään koulussa, sillä meidän ei ollut turvallista liikkua kodin ulkopuolella. Alueellamme saattoi tapahtua mitä tahansa. Ihmisiä kaapattiin, tapettiin ja vähän väliä myös pommeja räjäytettiin.”

Zafari on kokenut ja nähnyt niin paljon nuoresta iästään huolimatta, että hänen ilmeensäkään ei värähdä, kun hän kaivaa esiin muistoja lapsuuden näyttämöltä.

“Oma isäni on aina kunnioittanut äitiäni suuresti, eikä esimerkiksi koskaan ole korottanut ääntään puhuessaan hänelle. Mutta Afganistanissa monet miehet kohtelivat naisia, kuin heillä ei olisi mitään arvoa. Kerrankin eräs mies vaati moskeijan edustalla ollutta naista lähtemään harrastamaan kanssaan seksiä. Kun nainen ei suostunut, valehteli mies paikalla olleille, että nainen oli polttanut koraanin ja hänet kivitettiin armotta. Siellä voi viidelläkin eurolla ostaa jonkun kadulla todistajakseen.”

Tarinoita riittää loputtomasti. Hän kertoo hunnuttamattomista naisista, joita teloitettiin jalkapallostadionilla.

“Niistä on videoitakin netissä. Mutta älä koskaan mene katsomaan niitä, jos et halua että sun päivä menee pilalle.”

Suomalaisessa pumpuliyhteiskunnassa eläneelle nuorelle miehelle Saidin jutut kuulostavat toinen toistaan hurjemmilta. Ja aina kun luulee, että on kuullut kaiken, mennään syvemmälle.

“Monella miehellä on jopa neljästä viiteen vaimoa, mutta sekään ei riitä. Sen lisäksi he käyttävät seksuaalisesti hyväksi nuoria poikia ja se on tosi yleistä Afganistanissa. Siitä on myös tehty elokuva nimeltä Leijapoika (The Kite Runner), joka auttaa ymmärtämään tilannetta vähän enemmän. Monesti esimerkiksi imaamit kutsuvat koteihinsa ison miesporukan ja sitten 15-vuotias poika puetaan naiseksi ja laitetaan tanssimaan ja viihdyttämään heitä.”

Mieleeni hiipii kuuluisat kotikutoiset esimerkit fundamentalistisen kristillisyyden parissa tapahtuneista lasten hyväksikäytöistä, joista tekisi mieli keskustella, mutta puhetta tulee niin paljon, että en kehtaa keskeyttää Saidia.

“Tuo poikien hyväksikäyttö on niin yleistä, että se on myös yksi syistä, miksi ei voinut oikein liikkua kodin ulkopuolella. Naapurin tytöt onneksi opetti mulle koulujuttuja.”

Keskustelu pysähtyy, kun tarjoilija tuo mättöruokaa pöytään. “Haluatko”, kysyn nuorukaiselta.

“Ei kiitos. Söin kotona ennen kuin lähdin. Äiti oli tehnyt sellaista erinomaista afganistanilaista ruokaa.”

Saidin puheesta huomaa nopeasti, kuinka paljon hän arvostaa perhettään. Hän kertoo ylpeästi isästään, joka työskenteli logistiikkapuolella toimittaen tavaraa yhdysvaltalaisille rauhanturvaajille. Ja se olikin liikaa talibaneille ja syy siihen, miksi perhe joutui pakenemaan Afganistanista.

“Eräänä päivänä isäni vain vietiin pois. Emme tienneet mihin. Kylän johtajat kuitenkin onnistuivat jotenkin neuvottelemaan hänet kaappaajilta vapaaksi.”

Saidin kerronta tempaa täysin mukaansa ja yhtäkkiä tajuan, että muidenkin kuuluisi saada kuulla se.

“Käykö sinulle, että kirjoitan tästä kohtaamisestamme tekstin? Tarinasi on mielenkiintoinen. Voisin vaikka lähettää sinulle valmiin artikkelin oikoluettavaksi, että kaikki tulee varmasti oikein,” kysyn ja Zafari antaa luvan ilomielin. Alan pistämään asioista muistiin.

Said kertoo perheensä saapuneen Suomeen 14. heinäkuuta 2008 yöllä ja että heidät sijoitettiin ensin Oulun vastaanottokeskukseen.

“Se on juuri se sama paikka, jossa pääministeri puhui sen Fahad Firasin kanssa. V***ttaa tuollaiset turvapaikanhakijat, joilla ei oikeasti ole mitään asiaa tuonne. He pilaavat muiden maineen.”

Said ottaa puheeksi Facebookissa jakamansa UFC-tähti Makwan Amirkhanin videon, joka on suunnattu maahanmuuttajataustaisille nuorille.

“Esimerkiksi Makwan puhuu tosi hyvin just tästä ongelmasta. Oikeesti Suomi antaa meille niin paljon, kaiken, että pitää pystyä kunnioittamaan tämän maan ihmisiä ja käyttäytymään kunnolla. Ei se ole paljon vaadittu. On hyvä, että puhutaan siitä, että nämä ihmiset, joita autetaan, pitää karkoittaa, jos he alkavat raiskaamaan tai tekemään rikoksia.”

Hän nostaa Tapanilan joukkoraiskauksen esimerkkinä.

“Kun olin intissä, siellä oli muutama somali omassa ja viereisessä tuvassa. Kyllä heitä otti päähän. Ja sitten se Porin tapaus, jossa afgaani tappoi tyttökaverinsa. Nämä on just niitä asioita, joiden takia myös meitä syyttömiä kohtaan tulee vääriä asenteita.”

Said kertoo saaneensa paljon kavereita ympäri Suomea, mikä ei yllätä yhtään oppiessani parhaillaan tuntemaan herrasmiestä, jonka ostamasta pullosta siemailen kokista suolaisten ranskalaisten päälle.

“Olen asunut nyt Suomessa seitsemän vuotta, eikä kukaan ole tullut sanomaan minulle kertaakaan mitään rasistista. Kerran kyllä olympiastadionilla futismatsissa joku mies takanani kysyi, miksi hurraan niin isoon ääneen Suomen maajoukkueen puolesta. Kerroin olevani suomalainen ja ylpeä siitä.”

Niin, Said Zafari on siis suomalainen. Vuonna 2008 hän aloitti valmistavalla luokalla, oppi suomen kielen ja kävi peruskoulun. Sitten hän valmistui kansainvälisen linjan merkonomiksi ja suoritti intin. Suomen kansalaisuuden hän sai jo vuonna 2013. Nyt hän hallitsee persian ja englannin lisäksi suomen kielen erinomaisesti ja työskentelee marketissa.

“Meillä oli muuten viime viikolla työpaikalla ulosmarssi. Pomo tuli kertomaan, että nyt voi osoittaa mieltään ja lopettaa työt hetkeksi, mutta en minä heidän mukaansa lähtenyt. Ei siinä mun mielestä ole mitään järkeä. Asiakkaat olivat todella tyytyväisiä, kun jäin tekemään töitä, ettei heidän tarvinnut odottaa.”

Sitten Zafari ohjaa keskustelun päivän politiikkaan ja kysyy minulta, mitä mieltä olen tulevan perjantain lakosta. Kerrottuani näkemykseni, hän jatkaa:

“Minun mielestä tuollaista ei pitäisi tehdä. Ihmiset valittavat ihan turhasta. Tämä maa on ongelmissa ja sitten se vaan pysäytetään. Ei siitä mitään hyvää seuraa. Kyllä leikkaukset minunkin palkassani näkyvät, mutta jotain nyt on pakko tehdä, että Suomi saadaan nousuun.”

Sitten hän toteaakin, että varmaan pitäisi jo alkaa lähtemään kotiin, koska hänellä alkavat työt huomenna 11:45. Aika on vierähtänyt kuin huomaamatta ja reittioppaan mukaan seuraava paluubussi työasunnolleni lähtee vasta neljän jälkeen aamulla.

“Asun tässä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Voidaan käydä hakemassa iskän auton avain ja heitän kyllä sut kotiin.”

Matkalla Zafarin perheen asunnolle pysähdymme alikulkukäytävään, joka näyttää hyvältä kuvausympäristöltä.

“Mitä jos otettaisiin muutama kuva juttua varten,” kysyn. “Tässä on aika hyvä valaistus ja tausta. Digijärkkäriä en tajunnut ottaa mukaan, mutta tällä puhelimella saa tosi laadukkaita kuvia myös.”

Puhelimessa on jäljellä akkua enää 3%, mutta Zafari asettuu niin luontevasti kuvausasentoihin, että sopivat otokset saadaan jo muutamalla laukaisulla juuri ennen kuin luuri sammuu.

Automatkalla nuorukainen kertoo, kuinka etuoikeutettu hän kokee olevansa. Elämä muuttui totaalisesti Afganistanista muuton jälkeen:

“Silloin koin ensimmäistä kertaa, että minulla on ihmisarvo ja oikeuksia.”

Said kertoo identiteettinsä muuttuneen merkittävästi.

“En ole enää afganistanilainen. Olen suomalainen.”

Pysähdymme asuntoni edustalle. Kello on viittä vaille kaksi. Yö on ollut mitä parhain. Hyvästelemme toisemme ja kiitän kyydistä. Viimeinen ajatukseni ennen nukkumaan menoa on: Meillä saattaa olla asiat liian hyvin. Moni valittava suomalainen nuori voisi ottaa opiksi Saidin ajatuksista ja asenteesta.

Julkaistu 16.9.2015 klo 16:00.

Blogi

Sanotaan se ääneen – kyllä nyt puhutaan nimenomaan kynnyskysymyksestä


Soini oli oikeassa viisi vuotta sitten. Soini on oikeassa tänä päivänä.

Kun maa on maksukyvytön, ja velkaa on yli 300 miljardia, pitää olla päästään täysin mielenvikainen, jos uskoo tilanteen korjaantuvan antamalla tuohon velkaoravanpyörään vielä yli 80 miljardia lisää seuraavalle muutamalle vuodelle.

Tätä kohti ollaan kuitenkin menossa, sillä tänään eurojohtajat päättivät yksimielisesti, että Kreikan tuskaa pitkitetään jälleen, ja maksukyvyttömään maahan pumpataan lisää rahaa mahdollisen kolmannen tukipaketin myötä. Euron on kuulemma oltava ikuinen, ja kerran leikkiin mukaan lähtenyt ei voi tehdä enää korjausliikettä.

Olen ollut todella pettynyt tähän pitkään prosessiin, jonka aikana on sairastutettu markkinoita laittomilla tukipaketeilla, passivoitu Kreikkaa tekemästä jo kauan aikaa sitten tarvittuja isoja uudistuksia, sekä viimeisimpänä halvennettu demokratia. Kreikan pääministeri Tsipras järjesti maassaan kansanäänestyksen lainaehdoista, joihin kansa vastasi ei. Tämän pitäisi käytännössä tarkoittaa euroeroa (grexit). Sen sijaan velkojat löivät tänään pöytään vielä tiukemmat ehdot, mitä kansanäänestyksessä ja Tsipras hyväksyi ne. Täysin käsittämätöntä kansan halveksuntaa.

Viime kerralla jättäydyimme ulos hallituksesta juuri sen vuoksi, että emme hyväksyneet tukipakettipolitiikkaa ratkaisuna eurokriisiin. En ole kenenkään toimijan puheista kuullut, että linjamme olisi muuttunut piirun vertaa. Hallitusohjelmaan on kirjattu seuraavat linjaukset:

“Hallitus pyrkii palauttamaan no bail out -säännön uskottavuuden.”
“Hallitus suhtautuu kielteisesti Suomen vastuiden kasvattamiseen eurokriisin hoidossa.“

Vaikka kolmannen tukipaketin rahat otettaisiin EVM:n sisältä, kasvaisivat Suomen vastuut eurokriisin hoidossa. (Hallitusohjelma: “Mikäli Euroopan vakausmekanismia joudutaan vielä käyttämään, sen tulee tapahtua vain mekanismin nykyisen kapasiteetin ja pääomarakenteen puitteissa.”) Näin ollen ensimmäiset lauseet yksiselitteisesti kumoavat EVM-kirjauksen. Tämä on tulkinnan kannalta myös ainut rehellinen logiikka ristiriitaisessa kirjauksessa, sillä kaikki tietävät, miksi viimeksi jäimme hallituksesta ulos ja miksi nyt pystyimme tulemaan mukaan.

Perussuomalaisten ei tarvitse lähteä kumartelemaan kenenkään edessä. Kansalta on saatu linjalle mandaatti ja se on vahvistettu hallitusohjelmaan. Jos sitä eivät hallituskumppanit suostu noudattamaan, ei puolueella tulisi näkemykseni mukaan olla mitään muuta johtopäätöstä, kuin että lupaukset on petetty, luottamus menetetty ja hallituksesta on lähdettävä. Me emme yksinkertaisesti pysty tekemään uskottavaa perussuomalaista politiikkaa, jos annamme vanhojen puolueiden vedättää milloin missäkin (viimeksi ministeri Orpon taakanjako-case). Ensikertalaisena hallituksessa meitä testataan, ja rajat on näytettävä alusta lähtien. Että ne ovat samat kuin muillakin: yhteisiä sopimuksia noudatetaan. Jos Suomi sanoo ei, ja päätös tukipaketista tehdään hätätilamenettelyn keinoin ilman Suomen tukea, ei takkia ole käännetty.

Pian nähdään, saako Tsipras läpi velkojien vaatimukset omassa maassaan ja sen jälkeen koittaa kohtalonhetki: lähteekö Suomi edelleen mukaan “no bailout”-säännön rikkomiseen. Jos lähtee, toivon, että silloin Perussuomalaiset lähtevät hallituksesta ja vähän äkkiä. Jotta meillä on vaihtoehto suomalaisille EU-politiikassa.

Nyt odotellaan.

Blogi

Eurooppa löytää jälleen itsensä


Ympäri maanosamme nousee parhaillaan unelma uudesta kansojen moninaisuutta, kulttuuria ja itsemääräämisoikeutta kunnioittavasta Euroopasta. Samaan aikaan pitkään vallassa olleiden puoluiden EU-johtajat yrittävät väkisin vetää köydestä toiseen suuntaan. He yrittävät pelastaa luomansa poliittisen projektin, jonka ovat vieneet liian pitkälle. Todellisuutta on, ettei maita voi pistää samaan muottiin.

Osallistuin viime viikonloppuna Berliinissä European Young Conservativesin seminaari- ja koulutustapahtumaan, jossa oli mukana edustajia Armeniasta, Belgiasta, Iso-Britanniasta, Italiasta, Kreikasta, Luxemburgista, Puolasta, Portugalista, Saksasta ja Tsekistä. Suomessa mediasta on helppo saada se käsitys, että EU:n rakastaminen olisi sitä oikeaa tämän päivän eurooppalaista ajattelua. EU:n vastustaminen puolestaan vihollisuutta rauhaa ja maiden yhteistyötä kohtaan. Eurooppalaisten nuorten kokoontumisessamme moni nosti tämän saman huomion esille omasta maastaan, eikä pitänyt tällaista puhetta reiluna eikä totuudenmukaisena.

EU:sta on tullut eliitin kerho, johon kuulumisesta on tullut monen maan johtajille itseisarvo sen sijaan, että mietittäisiin, mitä hyötyjä omalle maalle ja Euroopalle saavutetaan olemalla mukana. Jopa maan talouslukuja on valehdeltu ja ihmisoikeustilannetta lakaistu maton alle, jotta on päästy mukaan ytimeen. Tämä ei ole oikein. Sekään ei ole oikein, että toiset saavat livetä yhteisistä sopimuksista ja toiset katsovat vierestä.

Jotkin maat ovat menneet EU-projektissa vieläkin pidemmälle. Omasta rahapolitiikasta ja valuutasta on luovuttu. Näin teki myös Suomi vuonna 2002 korvaamalla markat euroilla. Mikään muista pohjoismaista ei lähtenyt mukaan leikkiin. Me olemme nyt talouden syöksykierteessä ja itsenäisyys suhteessa rahapolitiikkaan on menetetty, toisin kuin naapureillamme, joilla on paljon enemmän työkaluja talouden tervehdyttämiseen. Lisäksi jo iso osa lainsäädännöstämme tulee EU:n kautta. Osa siitä ei mene edes eduskunnan hyväksynnän kautta valmisteluun, vaan suoraan virkamiesten kautta täytäntöön.

Keskustelimme eurooppalaisten nuorten kanssa siitä, kuinka valitettavan helposti EU-propaganda uppoaa sellaiseen ihmiseen, joka ei ole kiinnostunut päätöksenteosta. Monesti EU:ta yritetään myydä kanssakeskustelijoille kestämättömillä uhkauksilla. Suomi voi kuulua samaan talousalueeseen muiden eurooppalaisten maiden kanssa, vaikka se ei olisi EU:n jäsen. Näin on esimerkiksi Norjan ja Islannin kohdalla. Nämä asiat sekoitetaan yleensä keskenään. Lisäksi suomalaisilla on edelleen viisumivapaus laajasti Euroopassa, vaikka maamme eroaisi EU:sta. Viisumivapauden takaa nimittäin Schengenin sopimus, joka ei noudata EU:n rajoja. Esimerkiksi EU:hun kuuluvaan Iso-Britanniaan et pääse ilman tarkastusta, sen sijaan EU:hun kuulumattomaan Norjaan pääset.

Dominoefekti saattaa lähteä käyntiin

Ympäri Eurooppaa kansojen vapautta korostavat puolueet ovat kovassa nosteessa. Naapurimaassamme erittäin EU-kriittinen ja kansallismielinen Ruotsidemokraatit pisti maan poliittisen kentän sekaisin murskavoitolla viime syksyn eduskuntavaaleissa. Suomessa Perussuomalaiset nousi maan 2. suurimmaksi puolueeksi ja hallitukseen. Maamme EU-politiikka kiristyi huomattavasti. Tämä asia otettiin esille EYC-viikonloppuna Saksassa moneen kertaan monien muiden maiden edustajien toimesta. Puolassa puolestaan kansalliskonservatiivinen Laki ja oikeus -puolue voitti presidentinvaalit kuukausi sitten. Merkille pantavaa on, että hän oli nimenomaan nuorison suosikki. Esimerkkejä kansojen itsemääräämisoikeuksia kunnioittavien puolueiden voittokulusta Euroopassa olisi vaikka kuinka paljon, mutta mainittakoon viimeiseksi vielä Iso-Britanniassa juuri käytyjen vaalien yli 50% parlamentin paikoista saanut brittikonservatiivit, joka istuu Perussuomalaisten kanssa samassa europarlamenttiryhmässä. Sen voiton myötä Britanniassa käydään kansanäänestys siitä, jatketaanko EU:ssa.

Ennen kansanäänestystä Britannia yrittää neuvotela EU-sopimuksensa uusiksi. Tästä voi seurata melkoinen dominoefekti koko Euroopassa. Pienemmät mailta kerättävät jäsenmaksut tarkoittaisivat tietenkin pienempää rahoitusta tuolle byrokraattiselle instituutiolle, joka keskittää valtaa itselleen jäsenmailtaan. Jos Britannia eroaa EU:sta, rohkaisee päätös monen muun EU-maan EU-kriittisiä puolueita esittämään huomattavasti kovempia vaatimuksia EU:n uudistumisen suhteen.

Saksalainen kollegani totesi osuvasti, että miten kukaan voi kuvitella, että EU:ta pystyttäisiin uudistamaan pienin askelin kevyempään suuntaan, koska sitä pyörittää jättimäinen virkamieskoneisto. Kyseessä on pahimman luokan byrokratia, joka ruokkii itse itseään ja luo uusia projekteja ja tarpeita palkata uusia ihmisiä koneistoon. Ei tällainen porukka ole valmis tuomaan pöydälle esityksiä kollegojensa suojatyöpaikkojen lakkauttamisesta ja hallinnon keventämisestä.

Parhaillaan luemme uutisia Kreikasta, jossa maan lähtö euroalueesta on enemmän kuin todennäköistä. Toivottavasti kreikkalaiset tajuavat etunsa, ja lähtevät.

Jos ensimmäiset maat eroavat eurosta ja EU:sta, puheet eurooppalaisen vallankeskittämisprojektin ikuisuudesta menevät välittömästi samaan roskakoriin, johon Paavo Väyrysen puheet Neuvostoliiton ikuisuudesta vuonna 1989.

Euroopan alueella on ollut historian aikana laajoja unioneita ja valtakuntia, mutta niille kaikille on ollut ominaista yksi asia: ne kaikki ovat romahtaneet. Kansojen tulee voida päättää omasta kohtalostaan, ja vallan vieminen käden ulottumattomiin johtaa aina samoihin tuloksiin. Uskoin aikanaan EU:hun. Silloin, kun en ollut poliittisesti valveutunut ja meille uskoteltiin, että ei tästä mitään liittovaltiota olla rakentamassa. Mutta en enää. Nykyään useimmat vanhojen puolueiden poliitikot ihan avoimesti myöntävät, että he haluavat vallan keskittämistä ja liittovaltiota. Kaikkia maita sitovia ihmistenjakojärjestelmiä ja jopa EU-tasoista verotusta.

Eurooppalaisen yhteistyöelimen, EU:n, ei pitänyt mennä koskaan näin pitkälle. Ympäri Euroopan haetaan nyt uutta suuntaa. Viikonloppuna käytyjen keskutelujen perusteella olen vakuuttunut, että lähivuosina tullaan näkemään paljon mittavampaa EU-liittovaltion vastustusta, mihin tähän mennessä ollaan totuttu. Hyvä niin, sillä nyt alkaakin olla viimeiset hetket tehdä asian eteen jotain, ennenkuin maanosa on sen verran kahleissa, että mitään on enää vaikea tehdä.

Kerroin Berliinissä muille eurooppalaisille nuorille Perussuomalaisten Nuorten Suomessa toteuttamasta EU-lipun poltosta eurooppapoliittisen ohjelmamme julkaisun yhteydessä. Siitä innostuttiin valtavasti. Ja vähän veikkaan, että pian palaa eräässä merkittävässä EU-maassa tähtilippu. Nimittäin konseptimme kopioitiin sellaisenaan esitettäväksi erään toisen maan nuorisojärjestön liittohallitukselle.

Lopuksi.

Eurooppalainen yhteistyö esimerkiksi rauhan, ihmisoikeuksien ja kaupan edistämiseksi on tärkeää. Se ei tapahdu keinotekoisen liittovaltion kautta. Monimutkaisen järjestelmän ja sääntelyviidakon vuoksi en usko, että takaisin raiteille onnistutaan pääsemään yrittämällä kääntää nykyistä EU:ta ja sen koneistoa toiseen moodiin. Todennäköisesti tarvitaan ihan kokonaan EU:n uudelleenkäynnistäminen. Kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavalta pohjalta.

Blogi

Tämän viikon olen tuhma suomenruotsalainen


Tällä viikolla saapuivat uudet lasit vanhojen hajottua. Toinen puoli suvustani on ruotsinkielinen ja uusien lasien myötä olen saanut kuittailua suomenruotsalaisuudesta. Sehän ei tietenkään minua haittaa, ja siitäpä tulikin mieleeni vain oiva idea.

Tällä viikolla harrastan elävää kaksikielisyyttä. Vaivun seitsemäksi päiväksi siihen kuplaan, jossa ajatellaan, että nykyinen suomenkielisen väestön väkisin pakottaminen opiskelemaan suurimmalle osalle tarpeentonta kieltä tuottaa riittävää osaamista. Että kyllähän kaikkien kanssa pitäisi ruotsia pystyä maassamme puhumaan.

Istun parhaillaan junassa matkalla kohti sukujuhlia Kokkolaan, jossa olen syntynyt ja käynyt lukion. Yksi syistä, miksi en todennäköisesti enää ikinä halua palata tuolle paikkakunnalle, ovat älyttömät kieliristiriidat ja suomenruotsalaisten lapsellinen käytös. Olin aikanaan Kokkolassa töissä kahdessa eri päivittäistavarakaupassa ja kollegojen kesken jaoimme kokemuksia työyhteisöstä.

Yksi tyypillinen tilanne nousi monesti esille: ruotsinkielinen vaatii ruotsinkielisen palvelun vaikka väkisin, eikä ole ymmärtävinään, jos hänelle puhutaan suomeksi. Sitä on elävä kaksikielisyys monilla ruotsinkielisillä alueilla. Suomenkielisen logiikka toimii lähtökohtaisesti hyvin eri tavalla: kohtaamisissa käytetään sitä kieltä, millä molemmat tulevat helpoimmin ymmärretyiksi. Ja eipä liene outoa sekään, että vaikka koko kaveririnki vaihtaa kieleksi englannin, jos seurassa on maahanmuuttaja, joka puhuu suomea vasta kohtalaisesti.

Paras esimerkki elävästä toimivasta kaksikielisyydestä omissa kohtaamisissa Kokkolassa oli, kun eräs oman arvonsa tiedostava rouva tuli kuitin kanssa kassalle selittämään tavaranpalautusasiaa. Aloitin tietenkin ruotsiksi, mutta asiakkaan selitys oli sen verran monimutkainen, etten pystynyt ymmärtämään loppuun saakka, jotta olisin voinut tehdä toimenpiteen asiakkaalle. Yritin kysellä suomeksi, sen jälkeen englanniksi, mutta rouva ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan paahtoi ruotsiksi. Kun hänelle lopulta valkeni, ettei hän saa rahojaan takaisin, ellei myös asiakaspalvelija ymmärrä tilannetta, hän alkoi puhumaan minulle virheettömällä suomen kielellä, ja tilanne hoitui loppuun erittäin nopeasti sen jälkeen.

Elävä kaksikielisyys on tarkoittanut Suomessa myös muurien rakentamista päiväkodeissa ja kouluissa suomenkielisten ja ruotsinkielisten lasten välille, jotta ruotsinkieliset eivät käyttäisi myös suomea välitunneilla. Sarjassaan hävytöntä. Älyttömiä esimerkkejä kuvitellusta elävästä kaksikielisyydestä löytyisi vaikka kuinka paljon.

Tuleva viikko tulee varmasti olemaan antoisa. Ruotsi oli yksi lempioppiaineistani koulussa ja sain jopa stipendin innokkuudestani ruotsinopintoihin. On mukavaa palauttaa mieleen ruostunutta taitoa, jota ei ainakaan kotipaikkakunnallani Oulussa pääse luonnollisesti reenaamaan [linkki]. Sen sijaan tuskaa tulevat varmasti tuottamaan vaivaannuttavat tilanteet, joihin asiakaspalvelijat joutuvat, kun pyrin puhumaan pelkästään ruotsia heidän kanssaan. Mutta kaksikielisessä maassahan on oikeus edellyttää virkamiehiltä ruotsin kielen osaamista?

Kirjaan kokemuksia ylös, ja niille tulee varmasti käyttöä seuraavan neljän vuoden aikana käytäessä keskustelua pakkoruotsista. Nykyinen ylimitoitettu ruotsinkielen opetus ei välttämättä tuotakaan riittävää ruotsin kielen taitoa.

Ihanaa alkanutta kesää kaikille. Puss och kram!

Tahallaan väärinymmärtäjiä varten upotan tähän blogiin lopuksi seuraavan itsestäänselvän lauseen: Kaikki suomenruotsalaiset eivät käyttäydy näin lapsellisesti. Vähän niin kuin, että kaikki suomalaiset eivät ole alkoholisteja. Lisäksi tutkitusti jopa 39% suomenruotsalaisista olisi valmis luopumaan pakkoruotsista [linkki].