Artikkeli

Said ei ole enää afganistanilainen


Avaan Facebookin ja puran inboxia, josta löytyy myös pari tuntia sitten tullut viesti, jossa nuori maahanmuuttaja pyytää tavata ja keskustella. Tutustun nuorukaisen taustatietoihin ja huomaan, että hän on ollut jo muutaman vuoden FB-kaverinani julkisessa profiilissani.

Kello on jo 22:30, mutta päätän vastata haasteeseen. Sovimme tapaamisen lähimmälle auki olevalle huoltoasemalle. Vielä tässä vaiheessa en osaa arvata, kuinka mielenkiintoinen illasta tulee.

Tunnin päästä hyppään bussista huoltoaseman lähelle ja kaverini soittaa. Kerron, että olen menossa keskiyöllä tapaamaan huoltoasemalle Facebookin kautta yhteyttä ottanutta maahanmuuttajaa, jota en tunne. Hän haluaa keskustella kanssani. Kaverini toteaa huolestuneena:

“Siis kuka tää tyyppi oikein on? Ootko ihan varma, että tää on hyvä idea? Onko varmasti turvallista.”

Rauhoittelen kaveriani ja lopettelen puhelun. Muutamaa metriä ennen huoltoasemaa takaani tuleva mies hidastaa vauhtiaan ja kysyy: “Sebastian?”

Hän tekee aloitteen ojentamalla ystävällisesti kätensä, mutta päädymme halaamaan. Mies on Afganistanista kotoisin oleva 21-vuotias Said Zafari.

Huoltoasemalle päästessämme Said haluaa ostaa molemmille Coca-Colat. Kiitän tarjouksesta, mutta totean, että voin maksaa omani. Sillä välin, kun käyn tsekkaamassa ruokalistat, Said jo ojentaa kassatyöntekijälle limsat ja työntää maksukortin sisään.

Vähän yli keskiyön istumme pöytään. Said katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa kertomaan omaa tarinaansa pehmeän miellyttävällä äänellään.

“En pystynyt käymään koulussa, sillä meidän ei ollut turvallista liikkua kodin ulkopuolella. Alueellamme saattoi tapahtua mitä tahansa. Ihmisiä kaapattiin, tapettiin ja vähän väliä myös pommeja räjäytettiin.”

Zafari on kokenut ja nähnyt niin paljon nuoresta iästään huolimatta, että hänen ilmeensäkään ei värähdä, kun hän kaivaa esiin muistoja lapsuuden näyttämöltä.

“Oma isäni on aina kunnioittanut äitiäni suuresti, eikä esimerkiksi koskaan ole korottanut ääntään puhuessaan hänelle. Mutta Afganistanissa monet miehet kohtelivat naisia, kuin heillä ei olisi mitään arvoa. Kerrankin eräs mies vaati moskeijan edustalla ollutta naista lähtemään harrastamaan kanssaan seksiä. Kun nainen ei suostunut, valehteli mies paikalla olleille, että nainen oli polttanut koraanin ja hänet kivitettiin armotta. Siellä voi viidelläkin eurolla ostaa jonkun kadulla todistajakseen.”

Tarinoita riittää loputtomasti. Hän kertoo hunnuttamattomista naisista, joita teloitettiin jalkapallostadionilla.

“Niistä on videoitakin netissä. Mutta älä koskaan mene katsomaan niitä, jos et halua että sun päivä menee pilalle.”

Suomalaisessa pumpuliyhteiskunnassa eläneelle nuorelle miehelle Saidin jutut kuulostavat toinen toistaan hurjemmilta. Ja aina kun luulee, että on kuullut kaiken, mennään syvemmälle.

“Monella miehellä on jopa neljästä viiteen vaimoa, mutta sekään ei riitä. Sen lisäksi he käyttävät seksuaalisesti hyväksi nuoria poikia ja se on tosi yleistä Afganistanissa. Siitä on myös tehty elokuva nimeltä Leijapoika (The Kite Runner), joka auttaa ymmärtämään tilannetta vähän enemmän. Monesti esimerkiksi imaamit kutsuvat koteihinsa ison miesporukan ja sitten 15-vuotias poika puetaan naiseksi ja laitetaan tanssimaan ja viihdyttämään heitä.”

Mieleeni hiipii kuuluisat kotikutoiset esimerkit fundamentalistisen kristillisyyden parissa tapahtuneista lasten hyväksikäytöistä, joista tekisi mieli keskustella, mutta puhetta tulee niin paljon, että en kehtaa keskeyttää Saidia.

“Tuo poikien hyväksikäyttö on niin yleistä, että se on myös yksi syistä, miksi ei voinut oikein liikkua kodin ulkopuolella. Naapurin tytöt onneksi opetti mulle koulujuttuja.”

Keskustelu pysähtyy, kun tarjoilija tuo mättöruokaa pöytään. “Haluatko”, kysyn nuorukaiselta.

“Ei kiitos. Söin kotona ennen kuin lähdin. Äiti oli tehnyt sellaista erinomaista afganistanilaista ruokaa.”

Saidin puheesta huomaa nopeasti, kuinka paljon hän arvostaa perhettään. Hän kertoo ylpeästi isästään, joka työskenteli logistiikkapuolella toimittaen tavaraa yhdysvaltalaisille rauhanturvaajille. Ja se olikin liikaa talibaneille ja syy siihen, miksi perhe joutui pakenemaan Afganistanista.

“Eräänä päivänä isäni vain vietiin pois. Emme tienneet mihin. Kylän johtajat kuitenkin onnistuivat jotenkin neuvottelemaan hänet kaappaajilta vapaaksi.”

Saidin kerronta tempaa täysin mukaansa ja yhtäkkiä tajuan, että muidenkin kuuluisi saada kuulla se.

“Käykö sinulle, että kirjoitan tästä kohtaamisestamme tekstin? Tarinasi on mielenkiintoinen. Voisin vaikka lähettää sinulle valmiin artikkelin oikoluettavaksi, että kaikki tulee varmasti oikein,” kysyn ja Zafari antaa luvan ilomielin. Alan pistämään asioista muistiin.

Said kertoo perheensä saapuneen Suomeen 14. heinäkuuta 2008 yöllä ja että heidät sijoitettiin ensin Oulun vastaanottokeskukseen.

“Se on juuri se sama paikka, jossa pääministeri puhui sen Fahad Firasin kanssa. V***ttaa tuollaiset turvapaikanhakijat, joilla ei oikeasti ole mitään asiaa tuonne. He pilaavat muiden maineen.”

Said ottaa puheeksi Facebookissa jakamansa UFC-tähti Makwan Amirkhanin videon, joka on suunnattu maahanmuuttajataustaisille nuorille.

“Esimerkiksi Makwan puhuu tosi hyvin just tästä ongelmasta. Oikeesti Suomi antaa meille niin paljon, kaiken, että pitää pystyä kunnioittamaan tämän maan ihmisiä ja käyttäytymään kunnolla. Ei se ole paljon vaadittu. On hyvä, että puhutaan siitä, että nämä ihmiset, joita autetaan, pitää karkoittaa, jos he alkavat raiskaamaan tai tekemään rikoksia.”

Hän nostaa Tapanilan joukkoraiskauksen esimerkkinä.

“Kun olin intissä, siellä oli muutama somali omassa ja viereisessä tuvassa. Kyllä heitä otti päähän. Ja sitten se Porin tapaus, jossa afgaani tappoi tyttökaverinsa. Nämä on just niitä asioita, joiden takia myös meitä syyttömiä kohtaan tulee vääriä asenteita.”

Said kertoo saaneensa paljon kavereita ympäri Suomea, mikä ei yllätä yhtään oppiessani parhaillaan tuntemaan herrasmiestä, jonka ostamasta pullosta siemailen kokista suolaisten ranskalaisten päälle.

“Olen asunut nyt Suomessa seitsemän vuotta, eikä kukaan ole tullut sanomaan minulle kertaakaan mitään rasistista. Kerran kyllä olympiastadionilla futismatsissa joku mies takanani kysyi, miksi hurraan niin isoon ääneen Suomen maajoukkueen puolesta. Kerroin olevani suomalainen ja ylpeä siitä.”

Niin, Said Zafari on siis suomalainen. Vuonna 2008 hän aloitti valmistavalla luokalla, oppi suomen kielen ja kävi peruskoulun. Sitten hän valmistui kansainvälisen linjan merkonomiksi ja suoritti intin. Suomen kansalaisuuden hän sai jo vuonna 2013. Nyt hän hallitsee persian ja englannin lisäksi suomen kielen erinomaisesti ja työskentelee marketissa.

“Meillä oli muuten viime viikolla työpaikalla ulosmarssi. Pomo tuli kertomaan, että nyt voi osoittaa mieltään ja lopettaa työt hetkeksi, mutta en minä heidän mukaansa lähtenyt. Ei siinä mun mielestä ole mitään järkeä. Asiakkaat olivat todella tyytyväisiä, kun jäin tekemään töitä, ettei heidän tarvinnut odottaa.”

Sitten Zafari ohjaa keskustelun päivän politiikkaan ja kysyy minulta, mitä mieltä olen tulevan perjantain lakosta. Kerrottuani näkemykseni, hän jatkaa:

“Minun mielestä tuollaista ei pitäisi tehdä. Ihmiset valittavat ihan turhasta. Tämä maa on ongelmissa ja sitten se vaan pysäytetään. Ei siitä mitään hyvää seuraa. Kyllä leikkaukset minunkin palkassani näkyvät, mutta jotain nyt on pakko tehdä, että Suomi saadaan nousuun.”

Sitten hän toteaakin, että varmaan pitäisi jo alkaa lähtemään kotiin, koska hänellä alkavat työt huomenna 11:45. Aika on vierähtänyt kuin huomaamatta ja reittioppaan mukaan seuraava paluubussi työasunnolleni lähtee vasta neljän jälkeen aamulla.

“Asun tässä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Voidaan käydä hakemassa iskän auton avain ja heitän kyllä sut kotiin.”

Matkalla Zafarin perheen asunnolle pysähdymme alikulkukäytävään, joka näyttää hyvältä kuvausympäristöltä.

“Mitä jos otettaisiin muutama kuva juttua varten,” kysyn. “Tässä on aika hyvä valaistus ja tausta. Digijärkkäriä en tajunnut ottaa mukaan, mutta tällä puhelimella saa tosi laadukkaita kuvia myös.”

Puhelimessa on jäljellä akkua enää 3%, mutta Zafari asettuu niin luontevasti kuvausasentoihin, että sopivat otokset saadaan jo muutamalla laukaisulla juuri ennen kuin luuri sammuu.

Automatkalla nuorukainen kertoo, kuinka etuoikeutettu hän kokee olevansa. Elämä muuttui totaalisesti Afganistanista muuton jälkeen:

“Silloin koin ensimmäistä kertaa, että minulla on ihmisarvo ja oikeuksia.”

Said kertoo identiteettinsä muuttuneen merkittävästi.

“En ole enää afganistanilainen. Olen suomalainen.”

Pysähdymme asuntoni edustalle. Kello on viittä vaille kaksi. Yö on ollut mitä parhain. Hyvästelemme toisemme ja kiitän kyydistä. Viimeinen ajatukseni ennen nukkumaan menoa on: Meillä saattaa olla asiat liian hyvin. Moni valittava suomalainen nuori voisi ottaa opiksi Saidin ajatuksista ja asenteesta.

Julkaistu 16.9.2015 klo 16:00.

Mainokset