Artikkeli

Kirjoitan nyt asioista, joiden ei vain yksinkertaisesti uskoisi olevan totta. Jos väittäisin, että valtion menojen leikkaamisesta jatkuvasti puhuva Kokoomusnuoret pumppaa väärillä tiedoilla OKM:ltä rahaa itselleen, uskoisitko? Uskoisitko, että Kokoomusnuorten jäsenmäärän laskiessa heidän valtiontukensa on noussut? Uskoisitko, että Sosiaalidemokraattisten opiskelijoiden toimittamissa luvuissa yli puolet on ollut ilmaa? Uskoisitko, että opetus- ja kulttuuriministeriö käyttää toiminnan arvioinnissa mittareita, jotka heittävät Kommunistiselle Nuorisoliitolle toiminnasta suuremmat pisteet kuin Perussuomalaisille Nuorille?

En minäkään. En yhtäkään näistä. Kunnes todellisuus iski kasvoille.

Jokin OKM:n tuenjaossa vain haiskahti pahalta alusta lähtien. Ei käynyt järkeen, että vielä viiden vuoden jälkeen jytkystä Suomen toisiksi suurimman puolueen nuorisojärjestölle heitetään luu joka kerta käteen nuorisotuissa. Vaisto sanoi, että ministeriön paperit pitää tutkia huolella, ja niin teimmekin.

Ennen kuin menen löydöksiin, kertaan lyhyesti historiamme taistelussa OKM:n tukijärjestelmän uudistamiseksi. Aikaisemmin Perussuomalaisia Nuoria syrjittiin rahanjaossa sillä perusteella, ettemme tue monikulturismia. OKM oli ottanut kuvankaappauksia nettisivuiltamme monikulturismiin liittyen, joiden avulla se osoitti, että edustamme väärää poliittista kantaa, mikä teki syrjinnästä rahanjaossa perusteltua. OKM asettui sanelijaksi sille, mitä mieltä Suomessa tulee olla, jotta voi saada tukea. Miten kuvittelette, että kävi, kun haastoimme ministeriön tästä toiminnasta korkeimpaan hallinto-oikeuteen? Voiko valtio jakaa rahaa ideologian perusteella? Ei varmasti voi ja KHO tuomitsi ministeriön toiminnan. OKM korjasi tukipäätöksensä ja yhtäkkiä tukemme nousi kerralla 190% vuonna 2014.

Tässä kohtaa viimeistään jokainen meistä ymmärsi, että tuen jakaminen on ministeriössä täysin mielivaltaista toimintaa. Emme koskaan saaneet tietää riittäviä perusteita, millä tavoin tuen tarvetta arvioitiin ja mihin myönnetyt summat perustuivat. Saimme pitkällisen taistelun tuloksena kuitenkin uudistettua järjestelmää niin, että poistimme ministeriöltä mahdollisuuden velvoittaa nuorisojärjestöjä edistämään mitään ideologioita saadakseen tukea. Tällaiset käytännöt kuuluivat mielestämme historiaan.

Pääsimme yhden merkittävän askeleen eteenpäin.

Vaadimme jatkuvasti läpinäkyvyyttä ja avoimuutta tuenjaossa ja samaa viestiä tykitämme edelleen. Tänä keväänä saimme ensimmäistä kertaa ministeriön käyttämät pisteytystaulukot julkiseksi ja pääsimme tutkimaan niitä. Laskimme kaikilta poliittisilta nuorisojärjestöiltä pisteytykset ei-tulkinnanvaraisesta osuudesta, mikä kantaa nimeä “selvityksen määrällisten tietojen arviointi”. Tuon taulukon perusteella voidaan katsoa suoraan nuorisojärjestöjen antamien tietojen pohjalta, kuinka paljon pisteitä kukin järjestö on saanut tapahtumien järjestämisen, jäsenmäärän kehityksen ym. pohjalta. Laadullisten tietojen arviointia emme ole oikea taho tekemään, sillä tämä arviointi on täysin subjektiivista. Poliittisten nuorisojärjestöjen toiminnastaan tekemät selvitykset tilasimme OKM:n kautta itsellemme tutkittavaksemme.

Oli karmeaa huomata, että opetus- ja kulttuuriministeriö käyttää pisteytystä, joka ei anna oikeaa kuvaa toiminnasta. Kahdensadan jäsenen kokoinen Kommunistinen Nuorisoliitto ry sai määrällisten tietojen arvioinnista 5 pistettä, kun 2600-jäseninen Perussuomalaiset Nuoret sai taulukon mukaan 2 pistettä.

Näiden pisteytystaulukoiden perusteella OKM:n sitten pitäisi jakaa uskottavasti tuet. Voi pyhä Sylvi.

Tutkimme tarkemmin pisteytyslogiikkaa ja huomasimme sen olevan outo. Vakavaraisuus ja maksuvalmius aiheuttivat kohdallamme miinuspisteitä, mikä johtuu OKM:n itse aiheuttamasta kierteestä, kun tuensaantimme heittelee miten sattuu. Emme myöskään jemmaa saamaamme tukea talteen, vaan käytämme kaiken toimintaan. Meillä ei edes ole mahdollisuutta olla käyttämättä saamaamme tukea toimintaan, sillä olemme olleet nyt jo kuusi vuotta voimakkaassa kasvussa ja kaikki saadut varat on ollut pakko käyttää ja siltikään resurssit eivät ole riittäneet. Toisin on tehty muualla.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan:

“Kokoomusnuorten tilinpäätös vuodelta 2010 oli 150 000 euroa ylijäämäinen, mikä oli lähes 20 prosenttia liiton vuosibudjetista. Samoihin aikoihin liitto suunnitteli oman säätiön perustamista. Nuorkansallinen vapaussäätiö rekisteröitiin maaliskuussa 2012. Kokoomusnuoret luovutti perustamalleen Nuorkansalliselle vapaussäätiölle peruspääomaksi runsaat 180 000 euroa.”

Sen sijaan pisteytyksessä jäsenmäärän laskusta ei ollut mahdollista saada miinuspisteitä, mikä on aivan käsittämätöntä. Pisteytys jäsenmäärän osalta meni seuraavasti:

Erotus uudet ja poistetut jäsenet

Rajat        Pisteytys

-6000      0

0                1

100           2

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, Kokoomusnuoret eivät saisi tästä kohdasta yhtään miinuspistettä, vaikka kaikki järjestön jäsenet poistuisivat kerralla. Vaikka pisteytys on outo, se aukeaa, kun ymmärtää vanhojen toimijoiden pelisilmää. PS-Nuoria, KD Nuoria ja ViNOa lukuunottamatta muiden poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät ovat olleet laskemaan päin – erityisesti demarileirissä.

Nuorisotutkija Pia Lundbom ja sosiologi Mervi Leppäkorpi kirjoittavat artikkelissaan:

“Sosialidemokraattiset nuorisojärjestöt ovat oma lukunsa: Sosialidemokraattisten Nuorten jäsenmäärä on laskenut vuodesta 2008 vuoteen 2012 54 prosenttia ja Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden (SONK) 42 prosenttia. Molemmille osui vuoteen 2010 poikkeuksellisen suuri jäsenmäärän lasku, 25 prosenttia edellisestä vuodesta, jolloin ainakin demarinuorissa kerrotaan siivotun passiivisia ja iältään vanhoja jäseniä hallituksen päätöksellä.”

Kokoamiemme taulukoiden perusteella samaan aikaan kun demarijärjestöjen jäsenmäärät ovat laskeneet, heidän tukensa ovat siitä huolimatta pysyneet vähintään samalla tasolla, SONK:illa tuki on vieläpä selvästi noussut.

Sosialidemokraattisten opiskelijoiden entinen pääsihteeri Mikko Sauli kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa seuraavaa:

”Kyse on petoksesta, ja kaikki osalliset tietävät sen. Toivon, että asianosaiset puhuisivat tästä viimein avoimesti itse”

—

Sosiaalidemokraattisten opiskelijoiden ministeriölle ilmoittama jäsenmäärä vuonna 2008 oli 2 562 jäsentä. Mikko Saulin mukaan luvussa on ”yli puolet ilmaa”.”

Tutkimme toimistollamme kaikkien poliittisten nuorisojärjestöjen ministeriölle antamat selvitykset, joiden pohjalta vuoden 2016 tuet myönnettiin. Erityisesti 2. suurin tuensaaja Kokoomusnuoret oli valehdellut lukujaan rajusti. Vapaaehtoistoimijoiden määrää kysyttäessä esimerkiksi Vihreät nuoret ja opiskelijat olivat ilmoittaneet lukemakseen 227, Keskustanuoret 560, mutta Kokoomusnuorilla vapaaehtoistoimijoita olikin tähtitieteelliset 14 500. Kokoomusnuorilla ei ollut selvityksensä mukaan edes jäseniäkään tuon vertaa – vain 5248. Petokset siis jatkuvat edelleen.

Kuva: PS-Nuoret tutki Kokoomusnuorten ilmoittamat tiedot itsestään. Jäsenmäärä oli tippunut 242:lla ja vapaaehtoistoimijoita oli 14 500.

RKP-nuoret (Svensk Ungdom) puolestaan ilmoitti järjestäneensä huimat 31 kansainvälistä “tapahtumaa”, joihin osallistui yhteensä 77 ihmistä. Tästä jokainen pystyy sitten itse laskemaan, että näihin kansainvälisiin “tapahtumiin” osallistui keskimäärin 2,5 ihmistä. Sana ‘tapahtuma’ saa täysin uuden merkityksen RKP-nuorten selvityksen myötä. Ja tukeahan kyseisen järjestön tilille saatiin kyseisellä selvityksellä tuplat verrattuna Perussuomalaisiin Nuoriin. Kun otetaan vielä huomioon, että RKP-nuorilla on reilusti vähemmän jäseniä Perussuomalaisiin verrattuna, eikä toimintaa ole neljän rannikkopiirin ulkopuolella, on täysin käsittämätöntä, että kaikissa maakunnissa toimintaa järjestävä Perussuomalaiset Nuoret sai OKM:ltä ainoastaan  112 000€, kun Svensk Ungdom sai 228 000€.

Kuva: RKP-nuorten nettisivunäkymä. Neljä rannikkopiiriä ja “muu Suomi”, jossa ei ole toimintaa.

Kun sekä pisteytystaulukot ovat pielessä, että vanhat poliittiset nuorisojärjestöt valehtelevat lukujaan, kestää varmasti pitkään, ennen kuin Perussuomalaiset Nuoret saavat oikeudenmukaisen tuen suhteessa vanhoihin poliittisiin nuorisojärjestöihin. Siitä huolimatta emme lopeta taistelua. Teimme oikaisuvaatimuksen uusimpaan vuoden 2016 tukipäätökseen, joka on paheksuttavan epäoikeudenmukainen.

Nuorisojärjestöt hakivat avustuksia OKM:ltä yhteensä 13,2 miljoonaa euroa toimintavuodelle 2016, ja tukea myönnettiin 12,1 miljoonaa euroa. Tukea jäi siis kaikkien hakemusten osalta myöntämättä noin 1,1 miljoonaa euroa, joka nipistettiin 72 eri nuorisojärjestön avustuksista. Tämän valossa onkin järkyttävää, että Perussuomalaisten Nuorten saamatta jäänyt osuus vastaa yhtätoista prosenttia kaikista myöntämättömistä tuista 72:lle nuorisojärjestölle!

Perussuomalaisten Nuorten OKM:ltä hakemaa summaa ei voi pitää kohtuuttomana: järjestö haki vain kolmasosaa Keskustanuorten hakusummasta. Silti hakemuksestaankin Perussuomalaiset Nuoret saivat vain 45%, kun esimerkiksi Keskustanuorten toiveisiin vastattiin 96-prosenttisesti. Käytännössä Perussuomalaiset Nuoret sekä hakevat vähemmän rahaa kuin muut että saavat prosentuaalisesti pienemmän osan hakemastaan summasta.

Tällä hetkellä ainut toivomme on OKM:n arviointi- ja avustustoimikunnan uusi pääsihteeri Sallamaarit Markkanen, joka tekee esitykset nuorisojärjestöille myönnettävistä summista yhdessä ylitarkastajan kanssa. Pääsihteerin laatimat esitykset tukisummista päätyvät yleensä sellaisinaan opetus- ja kulttuuriministerin pöydälle, joka tuet lopulta vahvistaa. Ensimmäistä kertaa järjestettiin tapaaminen, jossa uusi pääsihteeri kävi toimistollamme ja pääsimme selittämään huolella tilanteemme. Meille jäi tapaamisesta toivoa herättävä fiilis, ja vetoamme Markkaseen, että hän tekee kaikkensa tukipäätöksemme oikaisemiseksi.

Oikaisuvaatimuksemme kokonaisuudessaan on vapaasti kaikkien luettavissa täällä.

Tänään julkaistu tiedotteemme oikaisuvaatimuksen jättämiseen puolestaan löytyy täältä.

Avaan Facebookin ja puran inboxia, josta löytyy myös pari tuntia sitten tullut viesti, jossa nuori maahanmuuttaja pyytää tavata ja keskustella. Tutustun nuorukaisen taustatietoihin ja huomaan, että hän on ollut jo muutaman vuoden FB-kaverinani julkisessa profiilissani.

Kello on jo 22:30, mutta päätän vastata haasteeseen. Sovimme tapaamisen lähimmälle auki olevalle huoltoasemalle. Vielä tässä vaiheessa en osaa arvata, kuinka mielenkiintoinen illasta tulee.

Tunnin päästä hyppään bussista huoltoaseman lähelle ja kaverini soittaa. Kerron, että olen menossa keskiyöllä tapaamaan huoltoasemalle Facebookin kautta yhteyttä ottanutta maahanmuuttajaa, jota en tunne. Hän haluaa keskustella kanssani. Kaverini toteaa huolestuneena:

“Siis kuka tää tyyppi oikein on? Ootko ihan varma, että tää on hyvä idea? Onko varmasti turvallista.”

Rauhoittelen kaveriani ja lopettelen puhelun. Muutamaa metriä ennen huoltoasemaa takaani tuleva mies hidastaa vauhtiaan ja kysyy: “Sebastian?”

Hän tekee aloitteen ojentamalla ystävällisesti kätensä, mutta päädymme halaamaan. Mies on Afganistanista kotoisin oleva 21-vuotias Said Zafari.

Huoltoasemalle päästessämme Said haluaa ostaa molemmille Coca-Colat. Kiitän tarjouksesta, mutta totean, että voin maksaa omani. Sillä välin, kun käyn tsekkaamassa ruokalistat, Said jo ojentaa kassatyöntekijälle limsat ja työntää maksukortin sisään.

Vähän yli keskiyön istumme pöytään. Said katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa kertomaan omaa tarinaansa pehmeän miellyttävällä äänellään.

“En pystynyt käymään koulussa, sillä meidän ei ollut turvallista liikkua kodin ulkopuolella. Alueellamme saattoi tapahtua mitä tahansa. Ihmisiä kaapattiin, tapettiin ja vähän väliä myös pommeja räjäytettiin.”

Zafari on kokenut ja nähnyt niin paljon nuoresta iästään huolimatta, että hänen ilmeensäkään ei värähdä, kun hän kaivaa esiin muistoja lapsuuden näyttämöltä.

“Oma isäni on aina kunnioittanut äitiäni suuresti, eikä esimerkiksi koskaan ole korottanut ääntään puhuessaan hänelle. Mutta Afganistanissa monet miehet kohtelivat naisia, kuin heillä ei olisi mitään arvoa. Kerrankin eräs mies vaati moskeijan edustalla ollutta naista lähtemään harrastamaan kanssaan seksiä. Kun nainen ei suostunut, valehteli mies paikalla olleille, että nainen oli polttanut koraanin ja hänet kivitettiin armotta. Siellä voi viidelläkin eurolla ostaa jonkun kadulla todistajakseen.”

Tarinoita riittää loputtomasti. Hän kertoo hunnuttamattomista naisista, joita teloitettiin jalkapallostadionilla.

“Niistä on videoitakin netissä. Mutta älä koskaan mene katsomaan niitä, jos et halua että sun päivä menee pilalle.”

Suomalaisessa pumpuliyhteiskunnassa eläneelle nuorelle miehelle Saidin jutut kuulostavat toinen toistaan hurjemmilta. Ja aina kun luulee, että on kuullut kaiken, mennään syvemmälle.

“Monella miehellä on jopa neljästä viiteen vaimoa, mutta sekään ei riitä. Sen lisäksi he käyttävät seksuaalisesti hyväksi nuoria poikia ja se on tosi yleistä Afganistanissa. Siitä on myös tehty elokuva nimeltä Leijapoika (The Kite Runner), joka auttaa ymmärtämään tilannetta vähän enemmän. Monesti esimerkiksi imaamit kutsuvat koteihinsa ison miesporukan ja sitten 15-vuotias poika puetaan naiseksi ja laitetaan tanssimaan ja viihdyttämään heitä.”

Mieleeni hiipii kuuluisat kotikutoiset esimerkit fundamentalistisen kristillisyyden parissa tapahtuneista lasten hyväksikäytöistä, joista tekisi mieli keskustella, mutta puhetta tulee niin paljon, että en kehtaa keskeyttää Saidia.

“Tuo poikien hyväksikäyttö on niin yleistä, että se on myös yksi syistä, miksi ei voinut oikein liikkua kodin ulkopuolella. Naapurin tytöt onneksi opetti mulle koulujuttuja.”

Keskustelu pysähtyy, kun tarjoilija tuo mättöruokaa pöytään. “Haluatko”, kysyn nuorukaiselta.

“Ei kiitos. Söin kotona ennen kuin lähdin. Äiti oli tehnyt sellaista erinomaista afganistanilaista ruokaa.”

Saidin puheesta huomaa nopeasti, kuinka paljon hän arvostaa perhettään. Hän kertoo ylpeästi isästään, joka työskenteli logistiikkapuolella toimittaen tavaraa yhdysvaltalaisille rauhanturvaajille. Ja se olikin liikaa talibaneille ja syy siihen, miksi perhe joutui pakenemaan Afganistanista.

“Eräänä päivänä isäni vain vietiin pois. Emme tienneet mihin. Kylän johtajat kuitenkin onnistuivat jotenkin neuvottelemaan hänet kaappaajilta vapaaksi.”

Saidin kerronta tempaa täysin mukaansa ja yhtäkkiä tajuan, että muidenkin kuuluisi saada kuulla se.

“Käykö sinulle, että kirjoitan tästä kohtaamisestamme tekstin? Tarinasi on mielenkiintoinen. Voisin vaikka lähettää sinulle valmiin artikkelin oikoluettavaksi, että kaikki tulee varmasti oikein,” kysyn ja Zafari antaa luvan ilomielin. Alan pistämään asioista muistiin.

Said kertoo perheensä saapuneen Suomeen 14. heinäkuuta 2008 yöllä ja että heidät sijoitettiin ensin Oulun vastaanottokeskukseen.

“Se on juuri se sama paikka, jossa pääministeri puhui sen Fahad Firasin kanssa. V***ttaa tuollaiset turvapaikanhakijat, joilla ei oikeasti ole mitään asiaa tuonne. He pilaavat muiden maineen.”

Said ottaa puheeksi Facebookissa jakamansa UFC-tähti Makwan Amirkhanin videon, joka on suunnattu maahanmuuttajataustaisille nuorille.

“Esimerkiksi Makwan puhuu tosi hyvin just tästä ongelmasta. Oikeesti Suomi antaa meille niin paljon, kaiken, että pitää pystyä kunnioittamaan tämän maan ihmisiä ja käyttäytymään kunnolla. Ei se ole paljon vaadittu. On hyvä, että puhutaan siitä, että nämä ihmiset, joita autetaan, pitää karkoittaa, jos he alkavat raiskaamaan tai tekemään rikoksia.”

Hän nostaa Tapanilan joukkoraiskauksen esimerkkinä.

“Kun olin intissä, siellä oli muutama somali omassa ja viereisessä tuvassa. Kyllä heitä otti päähän. Ja sitten se Porin tapaus, jossa afgaani tappoi tyttökaverinsa. Nämä on just niitä asioita, joiden takia myös meitä syyttömiä kohtaan tulee vääriä asenteita.”

Said kertoo saaneensa paljon kavereita ympäri Suomea, mikä ei yllätä yhtään oppiessani parhaillaan tuntemaan herrasmiestä, jonka ostamasta pullosta siemailen kokista suolaisten ranskalaisten päälle.

“Olen asunut nyt Suomessa seitsemän vuotta, eikä kukaan ole tullut sanomaan minulle kertaakaan mitään rasistista. Kerran kyllä olympiastadionilla futismatsissa joku mies takanani kysyi, miksi hurraan niin isoon ääneen Suomen maajoukkueen puolesta. Kerroin olevani suomalainen ja ylpeä siitä.”

Niin, Said Zafari on siis suomalainen. Vuonna 2008 hän aloitti valmistavalla luokalla, oppi suomen kielen ja kävi peruskoulun. Sitten hän valmistui kansainvälisen linjan merkonomiksi ja suoritti intin. Suomen kansalaisuuden hän sai jo vuonna 2013. Nyt hän hallitsee persian ja englannin lisäksi suomen kielen erinomaisesti ja työskentelee marketissa.

“Meillä oli muuten viime viikolla työpaikalla ulosmarssi. Pomo tuli kertomaan, että nyt voi osoittaa mieltään ja lopettaa työt hetkeksi, mutta en minä heidän mukaansa lähtenyt. Ei siinä mun mielestä ole mitään järkeä. Asiakkaat olivat todella tyytyväisiä, kun jäin tekemään töitä, ettei heidän tarvinnut odottaa.”

Sitten Zafari ohjaa keskustelun päivän politiikkaan ja kysyy minulta, mitä mieltä olen tulevan perjantain lakosta. Kerrottuani näkemykseni, hän jatkaa:

“Minun mielestä tuollaista ei pitäisi tehdä. Ihmiset valittavat ihan turhasta. Tämä maa on ongelmissa ja sitten se vaan pysäytetään. Ei siitä mitään hyvää seuraa. Kyllä leikkaukset minunkin palkassani näkyvät, mutta jotain nyt on pakko tehdä, että Suomi saadaan nousuun.”

Sitten hän toteaakin, että varmaan pitäisi jo alkaa lähtemään kotiin, koska hänellä alkavat työt huomenna 11:45. Aika on vierähtänyt kuin huomaamatta ja reittioppaan mukaan seuraava paluubussi työasunnolleni lähtee vasta neljän jälkeen aamulla.

“Asun tässä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Voidaan käydä hakemassa iskän auton avain ja heitän kyllä sut kotiin.”

Matkalla Zafarin perheen asunnolle pysähdymme alikulkukäytävään, joka näyttää hyvältä kuvausympäristöltä.

“Mitä jos otettaisiin muutama kuva juttua varten,” kysyn. “Tässä on aika hyvä valaistus ja tausta. Digijärkkäriä en tajunnut ottaa mukaan, mutta tällä puhelimella saa tosi laadukkaita kuvia myös.”

Puhelimessa on jäljellä akkua enää 3%, mutta Zafari asettuu niin luontevasti kuvausasentoihin, että sopivat otokset saadaan jo muutamalla laukaisulla juuri ennen kuin luuri sammuu.

Automatkalla nuorukainen kertoo, kuinka etuoikeutettu hän kokee olevansa. Elämä muuttui totaalisesti Afganistanista muuton jälkeen:

“Silloin koin ensimmäistä kertaa, että minulla on ihmisarvo ja oikeuksia.”

Said kertoo identiteettinsä muuttuneen merkittävästi.

“En ole enää afganistanilainen. Olen suomalainen.”

Pysähdymme asuntoni edustalle. Kello on viittä vaille kaksi. Yö on ollut mitä parhain. Hyvästelemme toisemme ja kiitän kyydistä. Viimeinen ajatukseni ennen nukkumaan menoa on: Meillä saattaa olla asiat liian hyvin. Moni valittava suomalainen nuori voisi ottaa opiksi Saidin ajatuksista ja asenteesta.

Julkaistu 16.9.2015 klo 16:00.